Ensimmäinen oli Abu Sufyan ibn al-Harith ibn Abd al-Muttalib, joka oli Profeetan serkku ja veli rintaruokinnan kautta. Toinen oli Qutham ibn al-Harith ibn Abd al-Muttalib, Profeetan toinen serkku. Seuraavaksi as-Sa´ib ibn `Ubayd ibn Abd al-Yazid ibn Hashim. Hän oli mahtavan oppineen, As-Shafain isoisä. Olkoon Allaah häneen tyytyväinen.

Sitten al-Hassan ibn Ali, joka oli Profeetan lapsenlapsi, tämän tyttären Fatiman poika ja hän oli se, josta kasvoi eniten Profeettaa muistuttava mies. Lopultakin, Jafar ibn Abi Talib. Hän oli Ali ibn Abi Talibin, joka oli yksi neljästä kalifista, veli. Tässä osassa opimme tapahtumia Jafarin elämästä, insha`Allaah.

Abu Talib eli vaikeassa taloudellisessa tilanteessa siitäkin huolimatta, että hän oli yksi quraishilaisten eliitistä ja häntä kunnioitettiin suuresti heimon ihmisten parissa. Hänellä oli montakin lasta elätettävänä. Yhtenä vuotena hänen tilanteestaan tuli hyvin akuutti kuivuuden takia, joka tuhosi kaikki kasvit ja sadon. Quraishilaiset söivät jopa vanhoja luita.

Siihen aikaan quraishilaisten parissa oli kaksi miestä, jotka tulivat toimeen muita paremmin: Muhammed ibn Abdullah ja hänen enonsa, Al-Abbas. Muhammed sanoi hänen enolleen: “Eno, sinun veljelläsi Abu Talibilla on monta lasta, jotka hänen täytyy ruokkia ja näethän kuinka kaikki kärsivät kuivuudesta ja nälästä. Mennään hänen luokseen. Otetaan kummatkin yksi hänen lapsistaan huolehdittavaksemme niin, että voimme lievittää hänen vastuutaan.”
“Tämä, mitä sinä ehdotat on todellista hyväntekeväisyyttä ja oikeutta,” sanoi Al-Abbas.

Niinpä nämä kaksi menivät Abu Talibin luokse ja sanoivat hänelle: “Me haluaisimme auttaa sinua hieman pitämään huolta lapsistasi edes siihen asti, kun tämä kriisi helpottuu.”
“Voitte tehdä kuinka haluatte kunhan ette ota Aqilia mukaanne,” Abu Talib sanoi.
Niinpä Muhammed otti Alin ja piti hänet luonaan ja Al-Abbas otti Jafarin yhdeksi holhokeistaan. Ali viipyi Muhammedin luona yli sen ajan, jolloin Allaah lähetti ensimmäisen ilmoituksen, joka kertoi Muhammedille, että Allaah oli valinnut hänet Totuuden ja Johdatuksen Profeetaksi. Ali oli ensimmäinen poika, joka uskoi häneen.

Jafar taas oli setänsä al-Abbasin luona kunnes hyväksyi islamin, varttui ja oli valmis pitämään itsestään huolta. Vaimonsa Asma bint Umaysin kanssa Jafar liittyi valon kulkueeseen, joka tunnettiin jo alusta alkaen islamina. Kummatkin heistä hyväksyivät islamin Abu Bakr as-Siddiqin kautta jo ennen kuin Profeetta oli alkanut kutsumaan ihmisiä islamiin al-Arqamin talossa.

Tämä nuori pari oli quraishilaisten julmuuden ja vainon kohteena, kuten kaikki muutkin aikaisimmista muslimeista. He kestivät kärsivällisesti vainot, koska he tiesivät, että tie Paratiisiin oli piikkinen ja ympäröity vastoinkäymisillä. Ainoa asia, joka häiritsi heitä ja heidän veljiään islamissa oli se, että quraishilaiset estivät heitä harjoittamasta islamin säädöksiä. He eivät pystyneet nauttimaan hengellisistä palvelustöistä, koska quraishilaiset olivat joka puolella estelemässä muslimeja rukoilemasta yhdessä ja tapaamasta toisiaan.

Koska he tunsivat, etteivät he pystyneet edes hengittämään vapaasti, Jafar pyysi Profeetalta itselleen, vaimolleen ja ryhmälle muita seuralaisia luvan muuttaa Abessiniaan. Surullisena Profeetta myöntyi. Hänet teki surulliseksi nähdä kuinka nämä puhtaat, oikeudenmukaiset ihmiset pakotettiin jättämään kotinsa ja ne paikat, joissa he olivat leikkineet yhdessä ja kasvaneet yhdessä. Heitä ei pakotettu maanpakoon mistään rikoksesta, vain koska he sanoivat: “Allaah on Herramme.” Mutta hänen täytyi antaa heidän mennä, koska hän ei pystynyt suojelemaan heitä quraishilaisten vainoilta.

Tämän ensimmäisen Hijran osanottajat matkustivat Abessiniaan Jafar bin Abi Talibin johdattaessa heitä. He asettuivat sinne asumaan sen oikeudenmukaisen, hyveellisen kuninkaan suojeluksen alle. Ensimmäistä kertaa sen jälkeen kun he olivat hyväksyneet islamin, he nauttivat turvallisuuden tunteesta ja palvomisen ihanuudesta, ilman minkäänlaisia häiriötekijöitä. Heidän onnensa oli täydellinen.

Mutta quraishilaiset saivat hyvin nopeasti selville minne nämä muslimit olivat menneet. He kuulivat kuinka muslimit olivat pyytäneet suojelusta Abessinian kuninkaalta ja kuinka he saivat harjoittaa uskontoaan vapaasti. Vihasta suunniltaan quraishilaiset alkoivat suunnitella muslimien tappamista tai heidän tuomistaan takaisin Mekkaan, jossa he olisivat quraishilaisten “armon” alla.

Yksi näiden tapahtumien seuraajista oli Umm Salama ja historia on säilyttänyt meille hänen kertomuksensa tapahtumista, joten annamme hänen kertoa ne:

Umm Salaman kertomus

“Kun asetuimme Abessiniaan, tunsimme että meitä oli siunattu parhailla naapureilla. Me löysimme turvaa uskollemme ja saimme vapaasti palvella Herraamme, Kaikkivaltiasta Allaahia ilman, että meitä loukattaisiin tai vahingoitettaisiin. Kun quraishilaiset kuulivat tästä he tekivät suunnitelman ja lähettivät kaksi heidän voimakkaimmista miehistään: `Amr ibn Al-Aas`in j a`Abdullah ibn Abi Rabi´an. Quraishilaiset lähettivät monia lahjoja An-Najashille ja hänen piispoilleen, valiten parhaat tavarat mitä he pystyivät löytämään Hijazista. He määräsivät kaksi lähettiä antamaan piispoilleen heidän lahjansa ennen kuin he olivat edes keskustelleet meidän asiastamme kuninkaan kanssa.

Kun he saapuivat, he noudattivat ohjeitaan tavaten jokaisen piispan antaen hänelle hänen lahjansa ja kertoen hänelle: “Teidän kuninkaanne kuningaskunta häiriintyy nyt nuorien takia. He ovat kääntyneet heimostamme meidän esi-isien uskonnosta ja ne ovat aiheuttaneet levottomuutta kansamme parissa. Kun puhumme kuninkaan kanssa pyydä häntä luovuttamaan nämä kapinalliset meille kysymättä heidän uskostaan, sillä heidän oman heimonsa aateliset tuntevat heidät parhaiten ja tietävät mitä he todella uskovat.

Piispat suostuivat tähän suunnitelmaan. Ei ollut mitään mitä `Amr ibn Al-Aas olisi halunnut enemmän kuin että An-Najashi olisi kutsunut meidät luokseen halutakseen kuulla mitä sanottavaa meillä oli. Sitten lähetit menivät An-Najashin luokse ja antoivat hänelle lahjat. Hän oli ilahtunut niistä. Sen jälkeen lähetit sanoivat hänelle: “Oi kuningas! Ryhmä heimomme alimpia on etsinyt turvaa sinun kuningaskunnastasi. He ovat tuoneet uskonnon, joka on tuntematon meille ja sinulle, he ovat jättäneet uskontomme eivätkä ole hyväksyneet sinun uskontoasi. Heidän vanhempansa, setänsä ja heimonsa aateliset ovat lähettäneet meidät, että palauttaisit heidät heidän perheilleen, sillä he tietävät parhaiten millaista epäjärjestystä nämä nuoret ovat saaneet aikaan.

An-Najash katsahti piispoihinsa, jotka sanoivat: “He puhuvat totta sir, sillä heidänlaisensa ovat parhaita tuomitsemaan heitä ja heidän tekojaan. Lähetä heidät takaisin niin, että heidän kansansa voi päättää mitä tehdä heille.”
“Ei! Vannon Allaahin nimeen, etten anna heitä kenellekään ennen kuin olen kutsunut heidät paikalle ja kuullut heidän sanottavansa tästä syytteestä. Jos se, mitä lähetit väittävät, on totta, annan heidät pois, mutta jos asianlaita on toisin, minä suojelen heitä ja olen heille hyvä naapuri niin pitkään kun he asuvat kuningaskunnassani.”

Niin kuningas kutsui meitä. Ennen menoamme hänen luokseen kokoonnuimme ja sanoimme toisillemme. “Kuningas tulee kysymään uskonnostamme, joten olkaamme varmoja, että puhumme uskostamme. Annamme Jafar ibn Abi Talibin puhua puolestamme ja loput meistä olkoon hiljaa.”
Sitten menimme An-Najashin luokse. Huomasimme, että hän oli koonnut pappinsa ja antanut heidän istuutua kummallekin puolelle valtaistuintaan. Heillä oli yllään vihreät köytensä ja pitkät hiippansa. Eteensä he olivat asettaneet kirjansa. Näimme myös `Amr ibn al-`Aas´in ja Abdullah ibn Abi Rabi´an heidän kanssaan. Kun olimme istuutuneet, An-Najashi kääntyi puoleemme ja sanoi: Kertokaa minulle tästä uskonnosta, jonka olette keksinet ja jonka takia olette jättäneet kansanne uskonnon. Ette ole liittyneet minun uskontooni tai mihinkään, minkä minä tuntisin.”

Jafar ibn Abi Talib astui askeleen eteenpäin ja sanoi: “Sir, me olimme välinpitämättömiä ihmisiä. Me palvoimme patsaita ja söimme kuolleiden eläinten lihaa. Me teimme irstaita tekoja ja katkoimme perhesiteitä ja kohtelimme naapureitamme huonosti. Vahvat joukostamme sortivat heikompiamme ja me jatkoimme näin, kunnes Allaah lähetti meille Lähettilään oman kansamme parista. Hän on mies arvostetusta suvusta, joka tunnetaan rehellisyydestään, lojaalisuudestaan ja siveydestään.

Hän kutsui meitä Allaahin uskontoon, uskomaan yksin Häneen ja palvelemaan yksin Häntä. Hän käski meitä heittämään pois kaiken, mitä me ja sukulaisemme olimme palvoneet Allaahin rinnalla ja kielsi patsaat ja toteemit. Hän on käskenyt meitä puhumaan vain totta, täyttämään lupauksemme, olemaan anteliaita sukulaisillemme ja ystävällisiä naapureillemme, pidättäytyä siitä mikä on kiellettyä ja suojella toistemme elämään. Hän on kieltänyt meitä harjoittamasta rivoutta, antamasta väärää valaa, anastamasta orpojen omaisuutta ja häpäisemästä siveitä naisia. Kaikista eniten hän on käskenyt meitä palvomaan yksin Allaahia ja olla asettamasta ketään Hänen rinnalleen. Rukoilemaan määrätyt rukoukset, maksamaan almuvero ja paastoamaan Ramadan-kuukauden.

Me uskoimme häneen, hyväksyimme, mitä hän sanoi, ja seurasimme sitä, minkä hän toi Allaahilta. me olemme myöntyneet siihen, että se, mitä hän sanoo sallituksi, on sitä, ja mitä hän sanoo kielletyksi, on sitä. Tämän takia meidän kansamme on hyökännyt kimppuumme ja vainonnut meitä kauhealla tavalla, että jättäisimme uskontomme ja että palaisimme takaisin pakanuuteen.

Kun me huomasimme, että he yhä vain jatkoivat sortoa tehden elämästämme onnettoman ja kieltäen meitä harjoittamasta uskontoamme, lähdimme tullaksemme sinun maahasi, sir, ja valitsimme sinut mieluummin kuin kenetkään muut suojelijaksemme toivoen, että voisimme olla naapureitasi ilman epäoikeudenmukaista kohtelua.”

An-Najashi tarkkaili Jafaria ja kysyi: “Osaatko mitään siitä, minkä Profeettanne on tuonut teille Allaahilta?”
Kun Jafar vastasi myöntäväsi, an-Najashi käski häntä resitoimaan joten Jafar aloitt:
“Allaahin, Armeliaan, Armahtajan nimeen. Kaaf. Ha. Yaa. Ayn. Saad. Tämä on ilmoitus Herrasi armosta Hänen palvelijalleen Sakarialle. Sillä hän kutsui Heraansa salassa. Hän sanoi: Herrani, minun luuni ovat heikot ja hiukseni kimaltavat valkoisina, mutta koskaan en ole jäänyt ilman siunausta, kun olen kutsunut Sinua.”
Jafar jatkoi Marian suuran ensimmäisen osan loppuun.

Hyvin liikuttuneena - Najashi itki ja hänen piispansa itkivät hänen kanssaan kuultuaan Allaahin kauniit sanat. Sitten An-Najashi sanoi: “Profeettanne teille tuoma valo tulee samasta lähteestä kuin se valo, jonka Jeesus toi meille.” Hän kääntyi `Amr ibn al-`Aasin ja Abdullah ibn Abi Rabi´an puoleen ja sanoi heille: “Menkää kotiin, sillä en koskaan tule luovuttamaan heitä teille.”

Kun jätimme An-Najashin väen, kuulimme Amr bin Al-`Aasin meitä uhaten sanovat seuralaiselleen: “Vannon Jumalan nimeen, menen huomenna kuninkaan luokse ja kerron hänelle sellaisia asioita heistä, jotka täyttävät hänet vihalla ja inholla heitä kohtaan. Minä saan hänet leikkaamaan heidät juuriltaan.”
“Älä tee niin, “ sanoi Abdullah, “vaikka he ovat kääntyneet meitä vastaan, he ovat silti sukuamme.”
“Riittää tuollainen,” Amr sanoi, “minä kerron hänelle jotakin, joka ravisuttaa maata heidän jalkojensa alla. Minä kerron hänelle, että he väittävät Jeesuksen olevan orja.” (suom.huom.”orja”-ilkeää sanoilla leikkimistä, sillä muslimit uskovat että kaikki ihmiset, mukaan lukien profeetat, ovat Allaahin palvelijoita.)

Seuraavana päivänä tästä, tulimme huolestuneemmiksi kuin koskaan aikaisemmin. Yksi joukostamme kysyi: “Mitä meidän tulisi sanoa, jos kuningas kysyy meiltä Jeesuksesta, Marian pojasta?”
Sovimme, että sanomme vain sen mitä Allaah on kertonut meille Koraanissa, emmekä lisäisi edes yhtä sanaa siihen, mitä meidän Profeettamme on opettanut meille, tapahtui mitä tahansa. Sovimme myös, että Jafar ibn Abi Talib puhuisi taas puolestamme.

Menimme An-Najashin luokse, kun hän kutsui meitä ja näimme hänen piispansa istumassa hänen seurassaan samalla tavalla kuin olimme nähneet heidän aikaisemmin tekevän. Myös `Amr bin al-`Aas ja Abdullah ibn Abi Rabi´ah olivat paikalla. Heti kun olimme kaikki hänen edessään, An-Najashi avasi keskustelun kysyen, “Mitä se on mitä sanotte Jeesuksesta, Marian pojasta?”
“Sitä, mitä Profeettamme meille kertoi,” Jafar vastasi.
“Mitä hän sanoo?” kysyi An-Najashi.
“Että hän (as) on Allaahin palvelija ja lähettiläs,” vastasi Jafar, “ja Hänen Hengestään, Hänen Sanansa, jonka Hän julisti hurskaalle Neitsyt Marialle.”
Kun An-Najashi kuuli tämän Jafarilta, hän löi lattiaa ällistyneenä ja sanoi: “Allaahin nimeen, sillä mitä Profeettanne tuo ja mitä Jeesus sanoi ei ole hiuskarvaakaan eroa.”

Piispat olivat tyytymättömiä.
“Se on totuus, hyväksyitte tai ette,” An-Najashi sanoi piispoilleen.
Meille hän sanoi: “Voitte mennä. Olette turvassa eikä teitä luovuteta kenellekään. Jos joku loukkaa teitä, hänen täytyy maksaa sakkoa ja joka koettaa vahingoittaa teitä, saa rangaistuksen. Vannon Allaahin nimeen, että en anna minkään pahan koskettaa tietä vaikka joutuisin antamaan vuorellisen kultaa estääkseni sen.”

Sitten An-Najashi katsahti `Amriin ja hänen seuralaiseensa sanoen, “Palauttakaa näiden miehien tuomat lahjat heille, sillä emme ole niiden tarpeessa.”
`Amr ja hänen seuralaisensa lähtivät voitettuina ja pettyneinä.
Ja me taas pysyimme An-Najashin luona, parhaissa oloissa ja parhaan naapurin kanssa.
Umm Salaman kertomus loppuu

Jafar ibn Abi Talib ja hänen vaimonsa viettivät kymmenen rauhaisaa vuotta An-Najashin maassa. Hijran seitsemäntenä vuonna he muuttivat muslimiryhmän kanssa Medinaan. Kun he saapuivat, Allaahin Lähettiläs oli palaamassa Allaahin antamalta Khaybarin voitolta. Hän oli niin iloinen nähdessään Jafarin, että hän sanoi: “En tiedä mikä tekee minut iloisemmaksi, Khaybarin voitto vai Jafarin paluu.” Muut muslimit olivat yhtä iloisia kuin Profeetta Jafarin paluusta, erityisesti köyhät. Hänet tunnettiin huolestaan köyhiä kohtaan, siihen pisteeseen asti, että hänelle annettiin lempinimi “köyhien isä”.

Abu Huraira sanoi hänestä: “Kiltein ihminen meille, Medinan köyhille, oli Jafar ibn Abi Talib. Hänellä oli tapana viedä meidät kotiinsa ruokkiakseen meidät sillä, mitä hänen kodissaan ikinä oli. Jos hänen ruokansa oli lopussa, hän toi kannun, jossa säilytti voita, rikkoi sen, jotta me saisimme viimeiset pisarat sen sisältä.”

Jafar ibn Abi Talib ei viipynyt Medinassa kauaa. Hijran kahdeksantena vuonna Profeetta valmisteli armeijan taistelemaan bysanttilaisia vastaan Syyriassa. Hän antoi armeijan johtajuuden Zaid ibn Harithalle sanoe: “Jos Zaid tapetaan tai hän haavoittuu ottakoon Jafar ibn Abi Talib johtajuuden, jos Jafar ibn Abi Talib tapetaan tai hän haavoittuu, ottakoon Abdullah ibn Rawaha johtajuuden ja jos Abdullah ibn Rawaha tapetaan tai hän haavoittuu, saavat muslimit itse päättää johtajastaan.”

Kun muslimit saapuivat Mua´tahiin, joka on nykyisin Jordaniassa lähellä Syyrian rajaa, he huomasivat, että bysanttilaiset olivat lähettäneet 100 000 sotilasta joiden apuna oli yhteensä 100 000 kristittyä arabia lakhmin, Judhamin ja Qu´adahin ja muiden heimoista.
Muslimi sotilaita oli 3 000.
Pian taistelun alettua Zaid ibn Haritha kaatui taisteltuaan rohkeasti viimeiseen hengen vetoonsa. Jafar, nähtyään kuinka pahasti muslimit voisivat joutua maksamaan tässä epätasaisessa kiistassa, antoi kauniin raudikkonsa juosta ja halvaannutti sen miekallaan, ettei siitä olisi mitään hyötyä, jos viholliset saisivat sen käsiinsä. Kantaen muslimien lippua, hän meni bysanttilaisten rivien läpi laulaen: Kuinka kaunis Paratiisi onkaan, kun se tulee lähelle. Suloisesti tuoksutettu, viileine ja virkistävine juomineen. Ja bysanttilaisille, itsevarmoille, rangaistus tuodaan lähelle. Pakanoita, sukupolvesta toiseen. Ja minun tehtäväni, kun minä heidät kohtaan, on taistella heitä vastaan.”

Hän jatkoi taistelua vihollisten seassa kunnes sai osuman, joka katkaisi hänen oikean kätensä. Hän otti lipun toiseen käteensä, mutta pian hän sai osuman, joka katkaisi hänen vasemman kätensä. Hän piteli lippua rintaansa vasten käsien tyngillä, kunnes sai viimein osuman, joka leikkasi hänet kahtia. `Abdullah inb Rawaha otti lipun ja jatkoi taistelua kunnes hän kohtasi saman lopun kuin hänen kaksi seuralaistaan (olkoon Allaah heihin tyytyväinen).

Kuullessaan uutiset näiden kolmen johtajan kuolemasta Allaahin Lähettiläs oli murheen murtama. Hän meni serkkunsa, Jafar bin Abi Talibin talolle, jossa hän huomasi, että Jafarin vaimo, Asma, oli laittanut kaiken valmiiksi miehensä paluuta varten. hän oli tehnyt tuoretta leipää, kylvettänyt lapset, pukenut heidät parhaimpiinsa ja parfymoidut heidät.
Asma kuvasi tapahtumaa näin:
“Kun Allaahin Lähettiläs tuli luoksemme hänen kasvonsa olivat murheen murtamat. Aloin hermostua, mutta en halunnut kysyä häneltä Jafarista siinä pelossa, että kuulisin jotain, joka tekisi minut surulliseksi. Profeetta tervehti minua ja käski tuomaan lapset luokseen. Minä kutsuin heitä ja he tulivat kiirehtien eteenpäin tyytyväisinä, kiljahdellen iloisesti ja jokainen koetti tulla esiin niin, että saisi hänen jakamattoman huomion. Hän nojasi heitä vasten, halaten heitä ja haudaten kasvonsa heidän käsivarsiinsa, kun kyyneleet valuivat hänen silmistään.

Minä itkin: “Oletko kuullut pahoja uutisia Jafarista ja hänen kahdesta seuralaisestaan, oi Allaahin Lähettiläs?”
“Kyllä”, Allaahin Lähettiläs sanoi, “He ovat kaikki kuolleet marttyyreina taistelussa.” Kun lapset kuulivat äitinsä nyyhkytyksen, hymyt katosivat heidän kasvoiltaan ja he jähmettyivät paikoilleen tajutessaan, että jotain kamalaa oli tapahtunut.
Allaahin Lähettiläs poistui paikalta kuivaten kyyneleitään ja rukoillen: “Oi Allaah! Pidä huolta Jafarin lapsista hänen poissa ollessaan. Oi Allaah! Pidä huolta Jafarin vaimosta hänen poissa ollessaan.”
Sitten hän lisäsi: “Minä näin näyn, jossa Jafar oli Paratiisissa linnun muodossa siipineen, jotka olivat veren tahrimat ja kirkkaan punaisine jalkoineen.”