Asma-seuralaisen isä oli Al-Siddiq Abu Bakr , Allaahin Lähettilään läheinen ystävä ja Profeetan kuoleman jälkeen ensimmäinen kalifi, muslimiumman johtaja. Abu Bakr oli Abu `Aiqin isoisä. Hänen sisarensa oli uskovien äiti (arvonimi, joka annettiin Siunatun Profeetta Muhammedin vaimoille) Aisha (raa), joka oli aiheena surat an-Nurin ilmoitukseen. Hänen aviomiehensä oli Al-Zubair, Profeetan oppilas. Olkoon Allaah tyytyväinen heihin kaikkiin.

Tälläinen oli Asman perhe, yhden niistä ensimmäisistä naisista, jotka palasivat islamiin. Vain 17 henkilöä, miestä ja naista, palasi islamiin ennen häntä. Hänelle annettiin lempinimi “Hän, jolla on kaksi vyötä” erään tapauksen johdosta, joka sattui kun hänen isänsä Abu Bakr, al-Siddiq, ja Profeetta Muhammed lähtivät Mekasta Medinaan tehdäkseen hijran. Asma valmisteli ruokaa heidän matkaansa varten ja nahan, jonka sisällä oli vettä. Mutta hän ei löytänyt mitään, missä tarvikkeet olisi voitu kantaa helposti. Joten hän repi vyönsä kahtia, tehden toisesta osasta kannikkeen ruokapussille ja toisesta kannikkeen vesinahalle. Profeetta pyysi Allaahia, että Hän (swt) palkitsisi Asman työstään kahdella vyöllä Paratiisissa. Ja siitä lähtien häntä kutsuttiin Dhat-al-Nitakayn (hän, jolla on kaksi vyötä)

Asma meni naimisiin Al-Zubair ibn al-Awwamin kanssa, valmistautumattoman nuorukaisen, jolla ei ollut palvelijoita auttamaan kodin kunnossapidossa tai rahaa, jonka avulla tehdä elämästä hieman mukavampaa. Kaikki mitä hän omisti, oli yksi ratsu. Asma oli hurskas ja luotettava vaimo. Hän huolsi kotia yksin ja piti huolta hevosesta, hän jopa keräsi ja jauhoi taateleita sen ravinnoksi. Loppujen lopuksi Allah muutti al-Zubairin tilannetta ja hänestä tuli yksi varakkaimmista seuralaisista.

Kun Asma löysi tilaisuuden tehdä hijra ja harjoittaa vapaasti uskontoaan Profeetta Muhammedin johdannan alla, hän oli viimeisillään raskaana. Tämä ei kuitenkaan estänyt häntä kohtaamasta pitkän matkan ankaruutta. Heti kun hän oli ehtinyt Qubaan, hänen synnytyspolttonsa alkoivat ja hän synnytti pojan, Abdullah ibn al-Zubairin. Muslimit juhlivat ja olivat hyvin iloisia, koska Abdullah oli ensimmäinen lapsi, joka syntyi muhajirunien keskuuteen Medinassa. Asma vei vauvan suoraan Allaahin Lähettilään luokse, joka otti lapsen syliinsä. Profeetta hieroi vauvan suuhun palan taatelia, jonka hän oli itse ensin pureskellut ja sitten hän pyysi Allaahia siunaamaan lasta; ensimmäinen asia, joka meni vauvan suuhun, oli Siunatun Profeetan sylki.

Muutamat ihmiset olivat yhtä korkealuontoisia kuin Asma, sillä hän oli hurskas, antelias ja järkevä. Hän oli kuuluisa anteliaisuudestaan. Hänen poikansa Abdullahin kerrotaan sanoneen: “En koskaan ole nähnyt anteliaampia naisia kuin Aisha, minun tätini ja Asma, minun äitini. Kuitenkin he poikkesivat toisistaan siinä, kuinka he harjoittivat anteliaisuutta. Minun tädilläni oli tapana säästää mitä hän ikinä omistikaan, kunnes hänellä oli tarpeeksi säästössä jaettavaksi köyhien kesken. Mutta minun äitini ei koskaan säästänyt mitään, ei edes seuraavaan päivään asti.”

Asma oli älykäs ja pystyi hillitsemään itsensä vaikeissakin tilanteissa. Kun hänen isänsä, Abu Bakr lähti Profeetan seurassa Medinaan tehdäkseen hijran, hän otti kaikki rahansa mukaan. Niistä kertyi 600 dirhamia eikä hän jättänyt mitään kotiin. Hänen isänsä, Abu Quhafa oli vielä pakana noihin aikoihin. Kun hän kuuli, että hänen poikansa oli lähtenyt Mekasta, hän meni poikansa kotiin ja sanoi lapsenlapselleen Asmalle: “Voisin vannoa, että hän ei pahoittanut mieltäsi vain koska hän hylkäsi sinut, vaan myös siksi, että hän vei kaiken rahansa mukanaan.”
“Ei isoisä”, Asma vastasi, “hän on jättänyt meille paljon.” Sitten Asma täytti syvennyksen , jossa Abu Bakrilla oli tapana säilyttää rahojaan, pienillä veden sileäksi kuluttamilla kivillä ja sitten peitti sen vaatteella. Sitten Asma otti sokeaa isoisäänsä kädestä ja sanoi, “Katso, isoisä, kuinka paljon hän jätti meille.”
“Huomaan, että ei ole mitään hätää. Jos hän on jättänyt tämän verran, niin se on hyvä.” isoisä sanoi.
Asma oli tehnyt näin vakuuttaakseen vanhan miehen, että tämän ei olisi tarvinnut tuntea, että hänen täytyisi antaa heille jotakin. Ja siksi, koska hän inhosi olla palveluksen velassa pakanalle, vaikka se olisikin ollut hänen isoisänsä.

Vaikka kaikki, mitä me tiedämme Asmasta, olisi unohtunut historiasta, hänen viimeinen tapaamisensa poikansa Abdullahin kanssa on unohtumaton sen takia, kuinka kannustava, määrätietoinen ja vahvauskoinen hän oli sellaisessa tilanteessa. Heidän viimeisen tapaamisensa tausta on seuraava:

Kalifi Yazid ibn Muawian kuoleman jälkeen koko Hijaz, Egypti, Khurasan ja suurin osa Syyriaa olivat antaneet tukensa heidän pojalleen Abdullahille hänen valitsemisestaan uudeksi kalifiksi. Mutta Banu Umayyan klaani oli al-Hajjaj ibn Yusuf al-Thaqatahin johdolla aloittanut sodan Abdullahia vastaan ja he olivat ajautuneet vihaisiin taisteluihin. Abdullah ibn al-Zubair oli näyttänyt urheutta ja tärkeyttään johtajana taistelukentällä, mutta hänen auttajansa olivat hyljänneet hänet, kun sota vain jatkui. Ne, jotka vielä olivat Abdullahin tukena, seisoivat viimeisinä Kaabassa ja sen alueen moskeijassa, Mekassa.

Tunteja enne kuolemaansa Abdullah jätti taitelun lyhyeksi aikaa käydäkseen äitinsä luona. Tuolloin Asma oli satavuotias, sokea ja heikko. Abdullah meni sisään sanoen: “Rauha olkoon ylläsi äiti, ja Allaahin armo ja siunaukset.”
“Ja rauha olkoon myös sinun ylläsi Abdullah. Mikä on tuonut sinut luokseni tällaisella hetkellä, kun al-Hajjijin ritsan kivenjärkäleet tulevat sotilaiden päälle pyhillä aluilla Mekassa ja järisyttävät kaikkia Mekan taloja?”
“Olen tullut kysymään sinun neuvoasi.”
“Minun neuvoani? Koskien mitä?”
“Kaikki ovat tuottaneet minulle pettymyksen ja antaneet avustuksensa al-Hajjijille pelosta tai siinä toivossa, että voisivat saada osan hänen omaisuudestaan tai vaikutusvallastaan. Jopa minun omat sukulaiseni ja lapseni ovat hylänneet minut. Vain muutamat miehistäni olivat jatkaneet kanssani, mutta vaikka he olisivat kuinka vahvoja tahansa, heidän lyödään tunnissa tai kahdessa. Banu Umayyan lähetit ovat luvanneet antaa minulle mitä ikinä haluan, jos vetäydyn ja olen lojaali ja annan hyväksymiseni Abdul Malik ibn Marwanille, jotta hänestä tulisi uusi kalifi. Mikä on sinun mielipiteesi?”

Asman ääni voimistui kun hän sanoi: “Tämä on sinun asiasi, Abdullah, ja vain sinä tiedät mikä sinulle on parhaaksi. Jos uskot, että olet oikeassa ja kutsut oikeaan, sitten sinun täytyy olla kärsivällinen ja vahva, aivan kuten avustajasi, jotka kuolivat taistellessaan rinnallasi. Mutta jos etsit vain maallista hyötyä, olet vain alhainen luotu, joka on aiheuttanut omansa ja auttajiensa kuoleman ilman mitään syytä.”
“Mutta joka tapauksessa minä tulen kuolemaan tänään”, Abdullah sanoi.
“On parempi, jos kuolet tällä tavalla kuin antautumalla al-Hajjajin käsiin, joka lyö pääsi irti. Sinun pääsi päätyy Banu Umayyan orjien potkupalloksi.”
“Minua ei pelota kuolla, mutta ajatus silvotuksi tulemisesta kauhistuttaa minua.”
“Kun olet kerran kuollut, ei se haittaa”, Asma vastasi, “lammas, joka on jo teurastettu, ei tunne nahan irroittamisen ja leikkaamisen tuskaa.”

Abdullah oli hyvin vaikuttunut hänen sanoistaan ja sanoi hymyillen: “Kuinka siunattu äiti sinä oletkaan! Sinulle on niin monta siunattua piirrettä ja hyvettä. Oikeastaan tuli tänne vain, koska minun piti kuulla se, mitä juuri sanoit. Allaah tietää parhaiten, etten koskaan menettänyt voimiani tai pitkäjänteisyyttäni ja Hän on todistajani, etten käynyt kaikkea tätä läpi vain rakkaudesta maallisiin rikkauksiin. Olen toiminut näin kuten mustasukkainen suojelija niitä alueita kohtaan, jotka Hän pyhitti. Olen nyt menossa kohtaamaan sen, mihin sinä minua kannustit, joten kun kuolen, älä sure minua. Antakoon Allaah sinulle hyvityksen siitä, mitä sinä menetät.”
“Surisin sinua vain, jos kuolisit turhuuden nimissä”, hän sanoi.
“Sinun pitäisi saada lohdutusta siitä, että sinun poikasi ei koskaan ole tarkoituksella syyllistynyt rivouteen tai paheeseen, ei ole koskaan toiminut vastaan Allaahin lakeja, ei ole koskaan pettänyt luottamusta, ei sortanut muslimia tai ei-muslimia eikä ole koskaan asettanut ketään Allaahin rinnalle. En sano näin ylistääkseni itseäni, koska Allaah yksin tietää millainen minä todella olen, mutta sanon näin helpottaakseni oloasi.”
“Ylistys Allaahille, joka on tehnyt sinusta miellyttävän Hänelle ja minulle. Tule lähemmäksi poikana, että voin haistaa ja koskettaa sinua viimeisen kerran,” hän sanoi.
Abdullah ryntäsi hänen luokseen, suukotti hänen käsiään ja jalkojaan, kun Asma nojasi hänen päätään vasten haistellen hänen hiuksiaan, suukottaen ja silittäen häntä. Sitten hän työsi hänet luotaan sanoen: “Mitä sinulla on päälläsi, Abdullah?”
“Panssariliivini”, Abdullah vastasi.
“Tämä ei ole sitä mitä puetaan, kun halutaan kuolla marttyyrina, poikani”, hän neuvoi.
“Puin sen päälle vain tyynnyttääkseni sinua, ettet olisi huolissasi”, Abdullah vastasi.
“Ota se pois”, Asma vaati, “sen pois ottaminen tekee sinusta rohkeamman, valppaamman ja auttaa sinua jatkamaan. Pue ihmeessä pitkät housut, jotta et makaa paljastettuna, jos kuolet.”

Abdullah teki kuten hän sanoi, otti liivinsä ja vyötti housunsa tiukasti. Sitten hän lähti Kaabaan jatkaakseen taistelua sanoen: “Älä lakkaa rukoilemasta puolestani, äiti.”
Asma nosti kätensä kohti taivasta ja sanoi: Oi Allaah, ole hänelle armollinen, koska hän vietti yönsä rukouksessa valppaana ja itkien, kun muut nukkuivat. Ja ole armollinen hänelle, hänen nälkänsä ja janonsa tähden, jota hän tunsi Mekan ja Medinan kuumuudessa, kun hän paastosi. Ja ole armollinen hänelle hänen vanhempiansa kohtaan osoittamansa ystävällisyyden tähden. Oi Allaah! Minä jätän hänet Sinulle ja olen tyytyväinen mitä tahansa Sinä hänelle määräät. Anna minulle niiden palkkio, jotka ovat kärsivällisiä.”

Illan tullessa Abdullah ibn al-Zubair oli kuollut. Ennen kuin 20 päivää oli kulunut, hänen äitinsä Asma bint Abi Bakr oli liittynyt hänen seuraansa Tuonpuoleisessa. Hän oli satavuotias, mutta ei ollut menettänyt hitustakaan viisauttaan. Hänellä oli jopa kaikki hampaat jäljellä.