Uwaymir ibn Al-Malik heräsi aikaisin ja meni kotinsa kaikista tärkeimpään paikkaan missä hän piti idoliaan. Uwaymir, jota kutsuttiin myös Abuu Dardaksi, tervehti idoliaan ja sitten hieroi sitä kalleimmalla parfyymillä mitä hänen kaupastaan löytyi. Sitten hän kääri sen silkkiseen vaatteeseen jonka hän oli saanut lahjaksi Jemenistä palanneelta kauppiaalta. Kun aurinko oli noussut Abuu Dardaa poistui kodistaan ja suuntasi kauppaansa. Hän huomasi että Medinan kadut olivat täynnä Muhammedin seuraajia, jotka olivat juuri palanneet Badrin taistelusta. Heidän mukanaan oli heidän pakana sotavankinsa Quraishien heimosta. Ensin Abuu Ad-Dardaa vältteli heitä mutta sitten palasi takaisin ja kysyi yhdeltä muslimeista josko Abdullaah ibn Rawahah oli palannut turvallisesti taistelusta.
Nuori mies, joka oli Khazrajin heimosta kuten myös Abuu Dardaa, sanoi hänelle; ”hän taisteli rohkeasti ja on palannut turvallisesti ja on sotasaaliiden raskauttamana.”
Tämä nuori mies ei ollut yllättynyt että Abuu Ad-Dardaa kysyi Abdullaah ibn Rawahahista sillä jokainen tiesi että nämä kaksi olivat toisilleen kuin veljekset. Jahiliyan aikoihin nämä kaksi olivat todellakin vannoneet veljeyden valan. Kun islaam tuli Al-Medinaan, Abdullaah ibn Rawahah hyväksyi uskon kun taas Abuu Ad-Dardaa kääntyi siitä pois.
Tästä huolimatta nämä kaksi säilyttivät läheisen suhteen. Abdullaah ibn Rawahah kävi alin omaan Abuu Ad-Dardan luona kutsumassa häntä islamiin. Hän teki kaikkensa että islamin opit avautuisivat Abuu Ad-Dardalle sillä hän tunsi mielipahaa joka päivä siitä että Abuu Ad-Dardaa jatkoi elämäänsä pakanana.

Abuu Ad-Dardaa jatkoi matkaa kunnes hän tuli kaupalleen. Istuen korkealla jakkaralla hän ohjasi kaupankäyntiä; ostaen ja myyden ja käskien palvelijoidensa noudattaa hänen ohjeitaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan mitä tapahtui hänen kodissaan sillä aikaa.

Abdullaah ibn Rawahah suuntasi Abuu Ad-Dardan kotiin sillä hän oli tehnyt vakavan päätöksen. Hän huomasi portin olevan auki ja näki Umm Ad-Dardan istuvan pihamaalla joten hän huusi; ”Rauha sinulle, Allaahin palvelija!” – ”Ja rauha sinulle, Abuu Ad-Dardan veli”, Umm Ad-Dardaa vastasi.
-” Missä Abuu Ad-Dardaa on?”, Abdullaah kysyi.
-” Hän meni kauppaansa mutta palaa pian”.
-”Voinko tulla sisään?”.
-” Olet tervetullut”, Umm Ad-Dardaa vastasi ja antoi Abdullaahin tulla sisään. Hän siirtyi huoneeseensa jossa ei kiinnittänyt Abdullahiin mitään huomiota ollessaan kiireinen lastensa ja kotitöiden kanssa.
Abdullaah ibn Rawahah meni huoneeseen jossa Abuu Ad-Dardaa piti idoliaan. Hän otti viittansa alta teräaseen jonka hän olisi sinne piilottanut. Kiinnittäen huomionsa idoliin hän alkoi hakata sitä teräaseella sanoen monta kertaa; ” jonkun muun kuin Allaahin palvominen on valhetta.” Kun hän oli lopettanut idolin paloittelun, hän lähti tiehensä.
Umm Ad-Dardaa, joka ei tiennyt mitä oli tapahtunut, meni huoneeseen jossa idoli oli ollut. Kauhukseen hän ei nähnyt siitä mitään muuta olevan jäljellä kuin palasia ympäri lattiaa. Lyöden poskiaan hän valitti; ” olet pilannut minut, Rawahahin poika, olet pilannut minut!”
Kun Abuu Ad-Dardaa palasi kotiin hetken kuluttua hän löysi vaimonsa istumasta sen huoneen oven vierestä, jossa idoli oli ollut. Hän nyyhkytti ja Abuu Ad-Dardaa huomasi että hän myös pelästytti häntä. –” Mikä hätänä?”, Abuu Ad-Dardaa kysyi.
-”Veljesi Abdullaah ibn Rawahah tuli kotiimme kun olit poissa ja katso mitä hän on tehnyt idolillesi”, hän vastasi.
Kun Abuu Ad-Dardaa huomasi että ei patta ollut muuta jäljellä kuin puun siivuja, hän oli raivon valtaama. Ensin hän ajatteli että hänen täytyi kostaa patsaan puolesta. Sitten hän ajatteli järkevästi ja hänen raivonsa oli laantunut kun hän lopulta sanoi; ”jos tämä patsas tässä olisi jonkun arvoinen, olisi se puolustanut itseään.”
Nopeasti hän poistui kodistaan ja meni Abdullaah ibn Rawahahin luokse. Yhdessä he menivät Profeetta Muhammedin tykö jolloin Abuu Ad-Dardaa ilmoitti että hän on hyväksynyt islamin. Hän oli ainoa ihminen hänen naapurustossa joka oli elänyt pakanana niin pitkään sen jälkeen kun islaam oli tullut Medinaan.
Siitä hetkestä Abuu Ad-Dardaa uskoi Allaahiin ja Hänen Lähettilääseensä niin lujasti että se tunkeutui hänen kaikkiin soluihinsa. Hän tunsi vahvaa katumusta niistä mahdollisuuksista jotka hän oli jättänyt käyttämättä. Ne hänen ystävistään jotka olivat hyväksyneet islamin ennen häntä olivat keränneet itselleen hyvien töiden hedelmiä, oppineet islamin uskosta, opiskelleet Koraania ja viettäneet aikaansa palvontatöissä. Hän tiesi että he voisivat odottaa Allaahilta palkkiota moisesta hyvyydestä.
Hän määrätietoisesti hän päätti ponnistella hyvittääkseen kaiken sen minkä hän oli antanut mennä ohitseen ja panosti ollakseen päivin ja öin hänen uskonveljien kanssa. Hän antautui palvontatöille aivan kuin hän ei ollenkaan olisi kiinnostunut materiaalisista asioista ja metsästi tietoa aivan kun se olisi ollut vettä ja hän olisi ollut kuolemassa janoon. Hän kääntyi Koraanin puoleen, opetellen sen sanoja ulkoa ja pohtien niitä. Kun hän huomasi että hänen kaupankäyntinsä häiritsi hänen palvontatöitään ja hidasti hänen opiskelujaan, hän luopui siitä ilman omantunnon tuskia. Joku kysyi häneltä miksi hän oli tehnyt niin, johon hän vastasi; ”Olin kauppias ennen kuin tiesin Allaahin Lähettiläästä. Kun hyväksyin islamin, toivoin voivani tehdä palvontatöitä ja harjoittaa kaupankäyntiä mutta huomasin epäonnistuvani tavoitteissani. Polku, jota meidän tulee matkata saavuttaaksemme oikean kodin, on täynnä esteitä jotka on helpompi ylittää jos ei ole omaisuuden kuormittama. Joten olemme keventäneet taakkaamme siinä toivossa että tulisimme perille. Onko tässä järkeä?” Kysyi Abuu Ad-Dardaa.-” Kyllä on”, kysyjä vastasi, ”ja antakoon Allaah sinulle palkinnon.”

Kun Al-Faruq Omar (olkoon Allaah häneen tyytyväinen) oli muslimein Kalifah, hän pyysi Abuu Ad-Dardaa ottamaan kuvernöörin paikan eräässä Syyrian alueista. Abuu Ad-Dardaa kieltäytyi mutta kun Omar jatkoi pyytämistään, Abuu Ad-Dardaa sanoi; ”jos haluat voin mennä opettamaan heille Koraania ja sunnaa ja johtamaan heitä rukouksessa.”
Omar suostui tähän ja Abuu Ad-Dardaa lähti Damaskukseen. Siellä hän huomasi että sen asukkailla ei ollut muita kiinnostuksen kohteita kuin raha ja yltäkylläinen elämä. Hän kauhistui ja kutsui ihmiset moskeijaan koolle. Kun he olivat saapuneet hän seisoi heidän keskuudessaan sanoen; ”Damaskuksen asukkaat! Te olette meidän veljiämme uskossa, meidän naapureitamme ja auttajiamme mahdollista vihollista vastaan. Minä en pyydä teiltä mitään ettekä te ole velvollisia maksamaan minun menoistani. Neuvoni ovat teille ilmaisia enkä näe mitään mikä estäisi teitä vastaamaan minun huoleeni teistä ja kuuntelemaan neuvojani. Kertokaa minulle miksi oppineenne kuolevat vanhuuteen eikä ketään nuorista ole koulutettu ottamaan heidän paikkaansa? Miksi on niin että kun Allaah on antanut teille jotakin, olette keskittyneet vain haalimaan enemmän ja unohtaneet velvollisuutenne Allaahia kohtaan? Miksi säästätte asioita joita ette tarvitse? Rakennatte taloja joissa ette elä suurinta osaa ajasta! Ja toivotte Paratiisia vaikka ette tee mitään sen saavuttamiseksi! Kansat jotka elivät ennen teitä olettivat saavansa kaiken tässä elämässä ja Tuonpuoleisessa. Kaikki mitä he säästivät oli roskaa, heidän toiveensa turhia ja heidän kotinsa yhtä elottomia kuin haudat.
Aadin kansa, joka eli ennen teitä, täytti maan jälkeläisillään ja omaisuudellaan. Nyt, onko Aadin kansasta jäljellä mitään edes kahden dirhamin arvosta?" Kun Abuu Ad-Dardaa oli lopettanut, ihmiset moskeijassa itkivät niin että heidän nyyhkytyksensä kuului ulos asti. Siitä päivästä alkaen Abuu Ad-Dardaa osallistui ihmisten kokoontumisiin Damaskuksessa. Hän meni myyntitoreille vastaten ihmisten kysymyksiin, opettaen heitä ja antaen neuvoja välinpitämättömille. Hän ei koskaan antanut tilaisuuden ihmisten auttamisesta valua hukkaan.
Kerran hän oli näiden asioiden parissa kun hän tuli ihmisten joukkoon jotka olivat kokoontuneet miehen ympärille jota he löivät ja kirosivat. Hän kysyi mitä oli tapahtunut ja he vastasivat että tämä mies oli tehnyt jotakin hyvin syntistä. Abuu Ad-Dardaa sanoi heille; ” jos hän tippuisi kaivoon, ettekö nostaisi häntä ylös?”
-” Totta kai nostaisimme”, he vastasivat.
-”Älkää sitten lyökö tai kirotko häntä. Sen sijasta selittäkää hänelle, että hän ymmärtäisi ja kiittäkää Allaahia koska Hän on säästänyt teidät tekemästä samaa tekoa.”
-”Etkö sinä vihaa häntä?”, he kysyivät.
-”Vihaan vain sitä mitä hän on tehnyt mutta jos hän katuu, hän on minun veljeni”, Abuu Ad-Dardaa vastasi.
Mies jota oli kirottu ja lyöty alkoi tämän kuultuaan itkeä ja vannoi ettei koskaan enää tee tekemäänsä pahaa tekoa.
Kerran nuori mies tuli Abuu Ad-Dardan luokse ja sanoi; ” Anna minulle neuvo, Profeetan Seuralainen”.
Abuu Ad-Dardaa vastasi hänelle; ”Poikaseni. Ole oppinut, oppilas tai kuuntelija mutta älä putoa väliin, muuten sinun käy huonosti. Poikaseni. Anna moskeijan olla kotisi sillä kuulin Allaahin Lähettilään sanoneen; ”Moskeija on jokaisen todella Jumalaa pelkäävän koti. Ja Allaah on luvannut mukavuuden ja armon niille jotka pitävät moskeijaa kotinaan ja luvannut että he ylittävät polun saavuttaen Hänen mieltymyksensä.”
Kerran Abuu Ad-Dardaa ohitti nuorten miesten joukkion jotka istuivat kadun varressa jutellen ja katsellen ohikulkevia ihmisiä. Abuu Ad-dardaa sanoi heille; ”poikaseni, muslimimiehen koti on hänen turvapaikkansa. Siellä hän voi rauhoittaa hänen toiveensa ja katseensa. Välttäkää kaupantekopaikoilla norkoilua sillä se ajaa pois Allaahin muistelemisesta ja johtaa turhaan puheluun.”

Kun Abuu Ad-Dardaa vielä eli Syyriassa, Muawiyah ibn Abi Sufyan lähetti hänelle viestin pyytäen Abuu Ad-Dardan tytärtä, Ad-Dardaa, vaimoksi hänen pojalleen Yazidille. Abuu Ad-Dardaa kieltäytyi kosinnasta ja lopulta antoi hänen mennä naimisiin ”tavallisen” muslimin kanssa koska hän oli mieltynyt hänen moraalinsa ja käytöstapoihinsa. Kun uutiset tästä kiirivät muslimiyhteisön parissa, ihmiset alkoivat puhumaan; ”Yazid ibn Muawiyah halusi naida Abuu Ad-Dardan tyttären mutta isä kieltäytyi kosinnasta ja hän meni naimisiin muslimin kanssa tavallisten ihmisten joukosta.” Abuu Ad-Dardalta kysyttiin miksi hän oli toiminut näin johon hän vastasi; ”tein niin koska tahdoin parasta Ad-Dardalle.” Kun häntä pyydettiin selittämään mitä hän tällä tarkoitti, hän kysyi takaisin; ”Ajatelkaa mitä Ad-Dardasta olisi tullut jos hän olisi äkkiä löytänyt palvelijoita seisomassa hänen edessään noudattaen hänen jokaista käskyään, asuen kiiltävissä palatseissa jotka häikäisisivät hänen silmiään. Mitä hänen uskostaan tulisi?”

Kun Abuu Ad-Dardaa oli vielä Syyriassa, Omar ibn Al-Khattaab matkusti paikan päälle nähdäkseen omin silmin kuinka muslimit siellä tulivat toimeen.
Hän meni Aduu Ad-Dardan luokse yöllä. Hän työnsi ulko-ovea ja se heilui avoimena koska siinä ei ollut lukkoa. Hän meni sisään eikä nähnyt missään valoa. Abuu Ad-Dardaa kuuli hänen tulevan, toivotti hänet tervetulleeksi ja pyysi häntä istuutumaan. Nämä kaksi istuivat pimeässä kummankaan näkemättä toista. Omar ojensi kätensä ja saavutti Abuu Ad-Dardan tyynyn jonka hän huomasi olevan satulan alusviltti. Hän kurotteli patjaa mutta huomasi sen olevan vain pieniä, veden sileäksi kuluttamia kiviä lattialla. Hänen peittonsa oli ohut lakana joka ei pystynyt suojaamaan häntä Damaskuksen kylmältä ilmalta. Omar sanoi; ” Olkoon Allaah sinulle armollinen! Enkö antanut sinulle tarpeeksi että eläisit tätä paremmin? Enkö lähettänyt sinulle rahaa?”
-”Muistatko jotain mitä Allaahin Lähettiläs sanoi meille?”, Abuu Ad-Dardaa kysyi.
-”Mitä se oli?”, Omar kysyi.
-” Eikö hän sanonut; älkää ottako enemmän maallista omaisuutta kuin sen mitä ottaisitte matkalle mukaan? Mitä olemme tehneet hänen kuolemansa jälkeen, Omar?”
Omar itki, ja niin teki myös Abuu Ad-Dardaa.Aina aamun valkenemiseen asti nämä kaksi istuivat itkien ajatellessaan kuinka materiaaliseksi muslimi yhteisö oli tullut.

Abuu Ad-Dardaa vietti loppuelämänsä Damaskuksessa ,neuvoen sen asukkaita ja opettaen heille Koraanin viisautta. Kun hän oli kuolinvuoteellaan, hänen seuralaisensa tulivat hänen luokseen ja kysyivät häneltä; ”Mikä on tehnyt sinut sairaaksi?” Hän vastasi; ”minun syntini.”
-”Onko mitään mistä pitäisit?”, he kysyivät.
-”Herrani anteeksiannosta”. Sitten hän sanoi niille jotka olivat hänen vierainaan; ”Laittakaa minut sanomaan ”laa il laaha il Allaah wa muhammadan rasulullaah”. Ja hän jatkoi tämän sanomista kuolemaansa asti.

Abuu Ad-Dardan kuoleman jälkeen Awf ibn Malik Al-Ashfai näki unen jossa hän näki tumman vihreän niityn monien varjoisten puiden kanssa. Keskellä niittyä hän näki suuren nahkasta valmistetun kupoli teltan. Teltan ympärillä loikoili lampaita. Hän ei ollut koskaan nähnyt yhtä kauniita lampaita. Hän kysyi; ”kenelle tämä kuuluu?”
-”AbduRahmaan ibn Awfille”, joku vastasi.
Äkkiä AbdurRahmaan ibn Awf kurkisti teltasta ulos ja sanoi; ”Tämä on se minkä Allaah, Ylistetty, on luvannut meille Koraanissa. Jos kiipeät ylös sitä polkua, tulet kuulemaan ja näkemään asioita joita et ole koskaan ennen edes pystynyt kuvittelemaan.”
-”Kenelle tämä kuuluu, Abuu Muhammad?”, Ibn Malik kysyi. -”Kaikkivaltias Allaah valmisteli tämän Abuu Ad-Dardaalle sillä hän antoi kaikki voimansa ja kummatkin kätensä työntääkseen materiaalisen maailman pois luotaan.”